Lainvastaisesti hankittu todiste rikosprosessissa

Abstract

Tutkielmassa käsitellään lainvastaisesti hankitun todisteen hyödynnettävyyttä ja tällaisen todisteen OK 17:25:n mukaista hyödyntämiskieltopunnintaa. Mielenkiinnon kohteena on sen selvittäminen, kuinka pitkälle lainvastaisessa todistehankinnassa voidaan mennä, ennen kuin tällä tavoin hankitut todisteet asetetaan hyödyntämiskieltoon. Kysymyksenasettelu edellyttää lainvastaisuuden määrittelemistä tässä yhteydessä. Lisäksi on tarpeen selvittää ne kriteerit, joiden pohjalta lainvastaisesti hankittu todiste voidaan asettaa hyödyntämiskieltoon. Pääpaino on esitutkintaviranomaisten hankkimissa todisteissa, mutta tutkielmassa käsitellään myös yksityishenkilöitä todisteiden hankkijoina. Tutkielmassa noudatetaan lainopillista tutkimusmenetelmää ja oikeuslähteinä käytetään kansallista lainsäädäntöä, lainvalmisteluasiakirjoja, oikeuskirjallisuutta, tuomioistuimien ratkaisuja ja kansainvälisiä yleissopimuksia. Tärkeässä asemassa ovat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut sekä perusteellisesti esiteltävä ennakkopäätös KKO 2023:14. Lainvastaisesti hankitun todisteen hyödyntämispunninnan keskiössä on rikosprosessin sisäsyntyinen intressijännite julkisen ja yksilön intressien välillä. Yhtäältä kyse on rikosprosessin funktiokeskustelussa esiin nousevasta rikoksen selvittämisintressiin kytkeytyvästä rikosvastuun toteuttamisesta, joka on ennen kaikkea julkinen intressi. Tämän vastinparina voidaan katsoa olevan rikosprosessissa epäillyn/syytetyn asemassa olevan yksilön intressi perus- ja ihmisoikeuksien toteutumisesta. Rikoksen selvittäminen edellyttää aineellisen totuuden tehokasta tavoittelua, jota oikeusvaltiossa ei kuitenkaan voida tehdä keinolla millä hyvänsä. Todistusoikeudellisten lähtökohtien mukaan Suomessa noudatetaan vapaan todistelun periaatetta. Tämä luo mahdollisimman hyvät asetelmat aineellisen totuuden selvittämispyrkimyksille ja siten rikosvastuun toteuttamiselle. Tuomioistuin voi kuitenkin intressipunnintaa tehdessään asettaa todisteita hyödyntämiskieltoon luoden näin rajoitteen vapaan todistelun ja vapaan todistusharkinnan periaatteille. Todistehankinnan lainvastaiseksi toteaminen ei edellytä rikosta. Viranomaisten kohdalla kyse voi olla myös lievempänä koettavasta menettelystä, kuten toimivallan ylittämisestä tai hallinnollisen määräyksen vastaisesta toiminnasta. Todisteen julistaminen lainvastaiseksi mahdollistaa hyödyntämiskieltopunninnan. Pääsäännön mukaan lainvastaisesti hankitun todisteen saa esittää ja se voidaan hyödyntää syyksi lukevan tuomion perustaksi. Hyödyntämiskiellolla ei ole tarkoitus sanktioida todistehankinnassa tapahtunutta lainvastaista menettelyä, vaan sille on omat prosessinsa. Ehdottomaan hyödyntämiskieltoon johtavaa menettelyä on ainakin todistamiskieltojen rikkominen, kidutus, itsekriminointisuojan loukkaus, rikosprovokaatio ja palomuurisäännösten rikkominen rajat ylittävässä todistehankinnassa. Viranomaisten osalta tahalliseen rikokseen syyllistyminen todistehankinnassa johtanee hyödyntämiskieltoon mutta oikeuskäytäntöä tästä on vain vähän. Tosielämässä tapausten osalta ollaan usein harmaalla ja tulkinnanvaraisella alueella, jolloin selkeän rajan vetäminen sille, kuinka pitkälle todistehankinnassa voidaan mennä, on vaikeaa. Rajanvetoa tulee tarkastella in casu, sillä punninnassa on huomioitava useita eri seikkoja ja ratkaisevaa on oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden toteutuminen, jonka arvioiminen perustuu lopulta kokonaisarviointiin.