Syyttäjän seuraamuskannanotto ja rangaistuksen määrääminen syyteneuvottelumenettelyssä
Aho, Miklos (2025-03-10)
Syyttäjän seuraamuskannanotto ja rangaistuksen määrääminen syyteneuvottelumenettelyssä
(10.03.2025)
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
suljettu
Julkaisun pysyvä osoite on:
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025032019727
https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2025032019727
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee syyttäjän seuraamuskannanottoa kotimaisessa syyteneuvottelumenettelyssä sekä sen yhteyttä tuomioistuimen rangaistusharkintaan. Syyteneuvottelun taustalla on hallituksen esitykseen HE 58/2013 vp perustunut lainsäädäntöuudistus, jonka pohjalta syyteneuvottelumenettelyä koskevat lakimuutokset tulivat voimaan vuoden 2015 alusta.
Tutkimuskysymyksenä tarkastellaan, miten rangaistuksen määräämistä koskeva yleinen sääntely ohjaa rangaistusseuraamuksen määrittämistä syyteneuvottelumenettelyssä. Lisäksi punnitaan myös, millainen harkintavalta tunnustuksen perusteella annettavaan lievennykseen liittyy, miten tätä harkintavaltaa tulisi lähtökohtaisesti käyttää ja missä määrin tuomioesityksen seuraamuskannanoton tulisi ohjata tuomioistuimen rangaistusharkintaa tunnustamisoikeudenkäynnissä.
Keskeisenä havaintona on, että konkreettisen ja luotettavan seuraamuskannanoton esittäminen on välttämätöntä kotimaisessa syyteneuvottelumenettelyssä. Syyteneuvottelumenettelyssä rangaistuksen määrittäminen on kaksivaiheinen ratkaisu, jossa otetaan kantaa normaalirangaistukseen sekä siitä syyteneuvottelulievennyksen perusteella laskettavaan lievennettyyn rangaistukseen. Normaalirangaistuksen tulisi vastata mahdollisimman paljolti vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jolloin sen määrittämisessä syyttäjän olisi syytä noudattaa objektiivisuusperiaatetta. Tuomioistuin voisi poiketa esitetystä normaalirangaistuksesta varsin matalalla kynnyksellä, jos se ei tuomioistuimen mukaan selvästi vastaa vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Siltä osin kuin normaalirangaistuksen määrittäminen jää vakiintuneen oikeuskäytännönkin pohjalta tulkinnanvaraiseksi, olisi tuomioistuimen kuitenkin syytä noudattaa syyttäjän esitystä ja näin kunnioittaa osapuolten saavuttamaa yhteisymmärrystä. Syyteneuvottelulievennyksen määrittämisessä voitaisiin huomioida tunnustuksen vaihe, viranomaisen resurssisäästöt, vastaajan muu myötävaikutus sekä hänen tosiasialliset neuvotteluintressinsä. Lähtökohtaisena peukalosääntönä arvioinnissa olisi kolmanneksen lievennys syyteharkintavaiheessa annetulle tunnustukselle. Tuomioistuimen ei tulisi lähtökohtaisesti poiketa esitetystä syyteneuvottelulievennyksestä, ellei lievennetty rangaistuslaji poikkea selvästi vallitsevasta oikeuskäytännöstä tai lievennys poikkea määrältään huomattavasti kolmanneksen lähtökohdasta ilman tapauksen erityispiirteisiin liittyviä syitä.
Tutkimusmenetelmä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen, sillä lähdeaineiston avulla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. Voimassa olevien oikeusnormien sisällön analysoimisen lisäksi tavoitteena on tutkimuskysymyksiin liittyvien lainopillisten ongelmien uudelleenmuotoilu sekä uudenlaisten systemaattisten yhteyksien osoittaminen. Lainopin normatiivisen näkökulman rinnalla tutkielmassa on myös empiirinen näkökulma, sillä normatiivisia tulkintoja peilataan suhteessa empiirispainotteisten oikeustieteellisten aineistojen havaintoihin.
Tutkimuskysymyksenä tarkastellaan, miten rangaistuksen määräämistä koskeva yleinen sääntely ohjaa rangaistusseuraamuksen määrittämistä syyteneuvottelumenettelyssä. Lisäksi punnitaan myös, millainen harkintavalta tunnustuksen perusteella annettavaan lievennykseen liittyy, miten tätä harkintavaltaa tulisi lähtökohtaisesti käyttää ja missä määrin tuomioesityksen seuraamuskannanoton tulisi ohjata tuomioistuimen rangaistusharkintaa tunnustamisoikeudenkäynnissä.
Keskeisenä havaintona on, että konkreettisen ja luotettavan seuraamuskannanoton esittäminen on välttämätöntä kotimaisessa syyteneuvottelumenettelyssä. Syyteneuvottelumenettelyssä rangaistuksen määrittäminen on kaksivaiheinen ratkaisu, jossa otetaan kantaa normaalirangaistukseen sekä siitä syyteneuvottelulievennyksen perusteella laskettavaan lievennettyyn rangaistukseen. Normaalirangaistuksen tulisi vastata mahdollisimman paljolti vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jolloin sen määrittämisessä syyttäjän olisi syytä noudattaa objektiivisuusperiaatetta. Tuomioistuin voisi poiketa esitetystä normaalirangaistuksesta varsin matalalla kynnyksellä, jos se ei tuomioistuimen mukaan selvästi vastaa vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Siltä osin kuin normaalirangaistuksen määrittäminen jää vakiintuneen oikeuskäytännönkin pohjalta tulkinnanvaraiseksi, olisi tuomioistuimen kuitenkin syytä noudattaa syyttäjän esitystä ja näin kunnioittaa osapuolten saavuttamaa yhteisymmärrystä. Syyteneuvottelulievennyksen määrittämisessä voitaisiin huomioida tunnustuksen vaihe, viranomaisen resurssisäästöt, vastaajan muu myötävaikutus sekä hänen tosiasialliset neuvotteluintressinsä. Lähtökohtaisena peukalosääntönä arvioinnissa olisi kolmanneksen lievennys syyteharkintavaiheessa annetulle tunnustukselle. Tuomioistuimen ei tulisi lähtökohtaisesti poiketa esitetystä syyteneuvottelulievennyksestä, ellei lievennetty rangaistuslaji poikkea selvästi vallitsevasta oikeuskäytännöstä tai lievennys poikkea määrältään huomattavasti kolmanneksen lähtökohdasta ilman tapauksen erityispiirteisiin liittyviä syitä.
Tutkimusmenetelmä on lainopillinen eli oikeusdogmaattinen, sillä lähdeaineiston avulla pyritään tulkitsemaan ja systematisoimaan voimassa olevaa oikeutta. Voimassa olevien oikeusnormien sisällön analysoimisen lisäksi tavoitteena on tutkimuskysymyksiin liittyvien lainopillisten ongelmien uudelleenmuotoilu sekä uudenlaisten systemaattisten yhteyksien osoittaminen. Lainopin normatiivisen näkökulman rinnalla tutkielmassa on myös empiirinen näkökulma, sillä normatiivisia tulkintoja peilataan suhteessa empiirispainotteisten oikeustieteellisten aineistojen havaintoihin.